Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

OTTO PUHUU KUVILLA

Oman tahdon ilmaiseminen on ihmiselle tärkeää.
Otto Virstajärven kommunikointiin voidaan nyt SVT ry:ltä saadun digikameran avulla käyttää kuvia tutuista esineistä ja paikoista.

Haukkarannan koulun oppilaskodin ovet käyvät puolen päivän jälkeen tiiviiseen tahtiin. Ensimmäisenä koulupäivä päättyy esikoululaisilla. Olen menossa tapaamaan 7-vuotiasta Otto Virstajärveä, jonka koti on koulun naapurikunnassa Jämsässä. Matkan vuoksi hän yöpyy oppilaskodissa kolme yötä viikossa.
   Tapaan Oton äidin Päivi Virstajärven muutamia minuutteja ennen kuin tapaamme Oton. Päivi-äiti ehtii kertoa pitkät tarinat siitä, kuinka kummallisesti monet ihmiset ovat Oton koulupaikkaan suhtautuneet.
   “Sinnekö se Otto on täytynyt laittaa, kun et enää millään pärjännyt hänen kanssa? Onneksi sentään sait pitää Anna-Kaisan (Oton kaksoissiskon)!”, Päivi Virstajärvi muistelee ihmisten lohdutukseksi tarkoittamia kommentteja.
   “Niin – huostaanottoahan lapsen koulun alku tarkoittaa! Ja erään toisen ihmisen mukaan Otto piti laittaa tänne laitoshoitoon, kun hän meni niin huonoon kuntoon.”
   Oppilaskodissa tapaamme kuitenkin oikein iloisen pojan. Omahoitaja Taina Leistén huutelee Ottoa teeveen ääreltä. Poika jättääkin heti lastenohjelmat ja kiiruhtaa kertomaan kuulumisia äidilleen.
   “Uumaa!”, Otto huudahtaa.
Oton puhe on dysfasian ja verbaalisen dyspraksian eli puheen ääntämisvaikeuden vuoksi epäselvää. Hän pätkii sanoja eivätkä kaikki äänteet ole paikallaan. Äiti tulkkaa tarvittaessa: Otto kertoo käyneensä muiden oppilaiden kanssa uimassa, ja hän on sukeltanut avaimia altaan pohjasta.
   Juttu on tärkeä sekä pojalle että äidille, sillä vielä vuosi sitten Otto ei suostunut menemään edes altaaseen. Veden kammoaminen voi osaksi selittyä autistisiin piirteisiin liittyvällä tuntoyliherkkyydellä.
   Päivi Virstajärven mukaan erityisopetus dysfasialuokassa on tehnyt hyvää Oton kehitykselle, sillä koulu on nimenomaan kielihäiriöisille ja autistisille oppilaille opetusta antava erityisoppilaitos. Oton kielenkehitys on edennyt aimo harppauksen. Myös asuminen oppilaskodissa on osoittautunut kokonaiskuntoutusta tukevaksi ratkaisuksi.
   “Koulupaikkaratkaisun tekemistä edelsivät monet itkut. Ettäkö erottaisin kaksoset toisistaan ja laittaisin Oton kouluun näin kauas, ja vielä yöksi!
   Tosiasiat puhuivat kuitenkin puolestaan. “Oppilaskodissa asuessaan Otto saa olla samanlaisten kavereiden kanssa ja voi osallistua hänelle soveltuviin harrastuksiin”, Päivi Virstajärvi selittää.
   Integraation kannalta voisi ajatella, että lähikoulu olisi mallioppimisen kannalta Otolle parempi paikka. Miksi hänen pitäisi olla kaltaistensa dysfaattisten lasten seurassa?
   “Mielestäni Otto ei hyödy lähikoulun oppilaiden roolimallista, koska hänellä ei ole vielä yhteistä kieltä heidän kanssaan. Mitä siitä yhteistoiminnasta tulee, jos toinen ei ymmärrä mitä minä puhun, enkä minä ymmärrä, mitä toinen puhuu?”
   Päivi Virstajärveltä ei tarvitse edes kysellä perusteluja erityiskouluratkaisuun. Hän on selittänyt asiat niin moneen kertaan lähipiirilleen, että tuntuu nostavan perustelut automaattisesti esiin, kun Oton koulusta puhutaan.

Kaksoissisarkin joutuu selittämään
Kun Otolla todettiin kolmivuotiaana dysfasia, kukaan perheen lähipiiristä ei tiennyt vammasta mitään. Äiti otti asioista selvää, ja kertoi omien sanojensa mukaan “suu vaahdossa” asiasta kaikille, jotka siitä vähänkin kysyivät.
   “Minun mielestäni lapsen vamma on samalla tavalla olemassa, vaikka siitä ei suostuisi puhumaan sanaakaan. On lapsen etujen mukaista tuoda lapsen tarpeita esille ja yrittää selittää, millaista hänen elämänsä on.”
   Päivi Virstajärven mielestä dysfasiasta ja erityislasten erilaisista koulutarpeista pitäisi puhua enemmän ja avoimemmin, jottei kaikkien erityislasten vanhempien tarvitsisi tehdä jatkuvaa “meriselvitystä”.
   Osansa kyselyistä on saanut myös Oton kaksoissisar Anna-Kaisa, joka on ensimmäisellä luokalla yleisopetuksen koulussa Jämsässä. Hän ei onneksi ole jäänyt kyselyiden edessä sanattomaksi, vaan on kaksosille tyypilliseen tapaan ottanut oma-aloitteisesti paikan Oton tarpeiden ja toiminnan tulkkaajana. Se saa äidin miettimään vammaisen lapsen sisaren roolia.
   Virstajärven perheessä dysfasia ei kuitenkaan ole ollut vain Oton, vaan koko perheen asia. Päivi-äiti muistelee, miten sisar on joskus todennut Oton puhumattomuutta kummasteleville, että “kyllähän Otto puhuu, mutta te tyhmät ette vain sitä ymmärrä”.
   Sisaren kommentti voi suoruudessaan huvittaakin, mutta hän osuu naulan kantaan. Oton puhetta ovat tukiviittomat ja kuvakommunikaatio, joita hänen kanssaan juttelevien olisi tärkeää osata käyttää. Perhe on saanutkin tukiviittomista kotiopetusta.
   Moni tuttu jättää kuitenkin Oton kanssa juttelut sikseen, koska kuvien käyttö ja tukiviittomat tuntuvat hankalilta. Vaikka kuntoutusalan asiantuntijat ja terapeutit painottavat kuvakommunikaation hyödyllisyyttä, kaikki dysfaattisten lasten vanhemmatkaan eivät ole sinut menetelmän kanssa.

Kuvakieli auttoi käytöshäiriöissä
Päivi Virstajärvi muistaa, ettei hänkään aluksi tiennyt, miten hänen pitäisi kuvia Oton kanssa käyttää. Dysfasia-diagnoosin saaminen kesti lähes vuoden, ja sen jälkeen piti odotella puheterapian alkua. Arki epäselvästi puhuvan ja puhuttua kieltä vaikeasti ymmärtävän lapsen kanssa ajoi Päivi Virstajärven kokeilemaan ensin piirtämistä, ja sitten kuvien hyödyntämistä puheen tukena.
   Virstajärven perheessä, kuten monessa muussakin dysfaattisen lapsen perheessä, vaikeinta oli löytää keinoja hillitä lapsen aggressiivisia kiukkukohtauksia. Niitä esiintyi, kun lapsi ei pystynyt ilmaisemaan tahtoaan tai ei ymmärtänyt saamaansa ohjetta. Oli keksittävä jotakin.
   Päivi Virstajärvi raahasi kirjastosta tukiviittomia ja kuvakommunikaatiota esitteleviä kirjoja, joita hän sitten kopioi – vastoin kaikkia sääntöjä.
   “Tein kopioi-leikkaa-liimaa -menetelmällä samasta pcs-kuvasta kuvasta aina A4-arkillisen kuvia, jotka sitten silppusin saksilla pikkukuviksi. Jotta kuvat eivät menisi sekaisin, ostin niille viehelaatikon.”
   Otto tuntui selvästi hyötyvän kuvista. Aluksi kuvia käytettiin yksinkertaisissa valintatilanteissa, joissa äiti ei tiennyt, oliko Otolla väsy, nälkä vaiko kenties jano. Puheterapian alettua perhe sai valmiita pcs-kuvia terapeutilta.
Vähitellen Päivi Virstajärvi alkoi rakentaa kuvien avulla kokonaisia lauseita, joissa kerrottiin Otolle, ketkä menevät, minne, milloin ja mitä siellä tehdään. Oton kiukkukohtaukset vähenivät, kun hän pystyi kertomaan, mitä haluaa ja tiesi, minne ollaan menossa ja miksi.
   Kuvien käytön monipuolistuessa olivat vastassa uudet ongelmat: Uusia kommunikaatiokuvia saatiin puheterapeutilta aivan liian vähän niiden aktiiviseen käyttöön nähden. Toinen ongelma oli, ettei kommunikaatiomateriaalista löytyvä kahvilan kuva kuvannut tuttua torin laidalla sijaitsevaa kahvilaa, jossa perhe kävi aina lauantaisin torilla käydessään.
   Päivi-äiti teki asian eteen voitavansa. Hän luki paikkakunnan lehtiä silmä tarkkana ja sakset kädessä, mutta sittenkään kaikkia tarvittavia kuvia ei löytynyt.

Neuvoja ja kamera SVT ry:stä
Koulun neuvosta Päivi Virstajärvi anoi kannettavaa tietokonetta, kuvakommunikaatiomateriaalin valmistamiseen käytettävää Symbolikirjoitus-ohjelmaa sekä digitaalikameraa SVT ry:ltä.
   Kommunikaation apuvälineet ovat kuitenkin terveydenhuollon kustannettavia laitteita, joten SVT neuvoi Päivi Virstajärveä anomaan niitä sairaalalta. Keskussairaala myönsikin kannettavan tietokoneen ja ohjelman, mutta digikamera ei sen mielestä ole kommunikaation apuväline, edes dysfaatikolle. Otto sai sitten digikameran käyttöönsä SVT ry:ltä, jotta hänelle saataisiin ajantasaista ja käyttökelpoista kuvamateriaalia kommunikointiin.
    Tällä hetkellä Otto hyödyntää kameralla otettuja kuvia monipuolisesti. Hän osaa kaivaa kuvat omatoimisesti esiin, jos oma puhe ei tunnu riittävän, ja pyytää myös usein äitiään ottamaan valokuvan itselleen tärkeästä asiasta.
   Päivi Virstajärvi arvioi, että ilman kuvien tukea Otto ei uskaltaisi yrittää sanoa vaikeita sanoja tai kertoa pitkiä juttuja. Oton opettaja, erityisluokanopettaja Heini Lind, uskoo puolestaan, että kuvakommunikaation aktiivinen käyttö on yksi syy Oton kertovan puheen ja sanavaraston laajuuteen. Hänen mukaansa kuvien käyttöä pitäisi tavallisissakin kouluissa lisätä, sillä hyvinkin eritasoiset dysfaattiset oppilaat hyötyisivät sen käytöstä.
   “Dysfaattinen lapsi jää paljosta paitsi, jos hänellä ei ole korvaavia kommunikaatiokeinoja käytössä, eikä hän toisaalta vielä pysty ilmaisemaan itseään puheellakaan riittävän monipuolisesti. Ilman toimivaa kommunikaatiota oppilas ei pysty olemaan tunnilla aktiivisesti mukana.”

Kuvien käyttöä pelätään turhaan
Toisia vanhempia kuunneltuaan Päivi Virstajärvi on havainnut, että monet heistä pelkäävät kuvien käytön viivästyttävän tai jopa estävän puheen oppimisen.
   “Eiväthän kuvat poista lapsen halua puhua, vaan päinvastoin joku lapsi voi tarvita kuvat oppiakseen ja rohkaistuakseen puhumaan.”
   Aikuisten keskustelua vierestä seurannut Otto selailee luokan sanomalehtiviikolla tekemää sanomalehteä. Hän katsoo kuvia tarkasti ja tuntuu imevän niistä tietoa. Vähän väliä hän tarttuu äitiään leuasta kiinni, kääntää hänen katseen omiin kasvoihinsa ja alkaa selittää, mitä kuva esittää tai mitä siinä tehdään.
   “Oton tapa tarttua leukaan on jäänne ajasta, jolloin hän ei vielä pystynyt sanoin pyytämään huomiotani, mutta tiesi, että katsekontakti on puhuttaessa tärkeä”, Päivi Virstajärvi selventää ja kääntyy kuuntelemaan poikaansa.
   Sanomalehtiviikon kuvakollaasityö on hyvä esimerkki dysfasialuokan oppilaiden monipuolisesta tavasta hyödyntää kuvia. Heini Lindin mukaan opetuksen tukena käytetäänkin kaikkea mahdollista havaintomateriaalia, kuvakommunikaatiokuvia ja tukiviittomia. Viikonlopuksi oppilaat saavat aina saman kotiläksyn: heidän on kerrottava yhdessä perheensä kanssa kuvien tai piirustusten avulla viikonlopun tapahtumista. Näin perheitä innostetaan kuvien käyttöön.
   Päivi Virstajärvi muistelee, kuinka hankalalta viikonloppuvihkon tekeminen aluksi tuntui. Valmis malli olisi helpottanut läksyksi annetun työn toteuttamista.
   “Ensimmäisen viikonlopun kohdalla on pari piirroskuvaa ja hirvittävästi kirjoittamaani tekstiä. Otto ei tainnut siitä lukutaidottomana paljoa hyötyä!”
   Nyt Oton viikonloppuvihkossa on kuvia toisensa perään. Opettajan mukaan Otto juttelee niistä innostuneesti.
   “Oton vihko on suosittua tutkittavaa, sillä sen ääreen kokoontuvat viikonlopun jälkeen monet luokkakaveritkin”, opettaja Heini Lind toteaa.

Oton vamma toi äidille töitä
Päivi Virstajärven paneutuneisuus kuvakommunikaatioon on tiedostettu Haukkarannan koulun ulkopuolellakin. Jotta tieto valmiista toimintatavoista leviäisi toisillekin vanhemmille, Päivi on käynyt vanhempainryhmissä ja Dysfasialiiton valtakunnallisessa seminaarissa esittelemässä Oton viikonloppuvihkoja, käyntikorttikansioihin koottuja, erilaajuisia kommunikaatiokansioita sekä muita toimiviksi havaitsemiaan malleja.
   Kokemustensa myötä Päivi Virstajärvelle on kehittynyt kaksi “lempilasta”, joiden edistämiseksi hän nyt pakertaa: Kuvakommunikaation laajempi hyödyntäminen päiväkodeissa sekä standardin mukaisten viikonpäivävärien käyttäminen myös viikkolehtien tv-ohjelmasivuilla. Molemmista Päivi Virstajärvellä on painavaa sanottavaa:
   “Päiväkodeissa ei tarvitse odottaa, että ryhmään tulee kielihäiriöinen lapsi. Kommunikaatiokuvista hyötyvät lukutaidottomina kaikki päiväkotilapset. Se helpottaa heitä tietämään, mitä päivän aikana tehdään.”
   Päiväkotien käytäntöjen muuttamista vaikeampaa on suurten lehtitalojen toimintatapojen muuttaminen. Mutta senkään suhteen Päivi Virstajärvi ei aio luovuttaa, vaikka valistustyö ei näy työttömän yksinhuoltaja&au

©2017 Picturewoman - suntuubi.com