Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

 

VIDEO PRT-MENETELMÄSTÄ:

www.brookespublishing.com/autism/prt/video.htm

Pertti ruulaa

Koulutuksissa käyminen on aina innostavaa! Jonkin aikaa niiden jälkeen leijailen ihanissa, epärealistisissa utupilvissä. Pilvillä on samantapainen funktio kuin epäilen rakastumisella olevan: niiden varassa jaksaa opetella uusia systeemeitä, tässä tapauksessa autismikuntoutusjuttuja. Kyseinen kuntoutuksen laji ei ole mikään pikapalkintojen aarrearkku, vaan edistys tulee sitkeydellä. Ajoittain tulee valtavia kehitysharppauksia, mutta ne ovat näennäisiä. Taustalla on pitkä ja sinnikäs työ - ennen kaikkea harppaajalla itsellään, mutta myös meillä kuntouttajilla. Jonain päivänä taito vain on kypsynyt valmiiksi ja pulpahtaa pintaan. Usein kuitenkin kehitys onneksi näkyy myös pinnalla eikä tapahdu ainoastaan piilossa.

PRT, eli Pivotal Response Training oli tämänkertainen ilahduksen aihe. Puhevammaista lasta opetetaan puhumaan sen avulla. PRT:n idea on yksinkertainen. Lasta palkitaan puhumisen yrityksestä välittömästi sillä, mitä lapsi haluaa. PRT-tilanteessa havainnoidaan lasta tarkoin ja huomataan, että lapsi haluaa vaikkapa lelusammakkoa. Pertittäjä pitelee lelusta kiinni ja sanoo SAMMAKKO. Lapsi yrittää sanoa myös "sammakko" ja yrityksestä palkitaan heti sammakon saamisella. Aluksi riittää vaikka pieni äänen ujellus, suhina tai mikä tahansa reaktio, joka näyttää yritykseltä. Pian lapsi hoksaa, mistä on kyse ja alkaa yrittää äännellä sanoja innokkaammin.

Varsinaisessa PeRTissä aloitetaan intensiivijaksolla ohjaajien kanssa ja jatketaan seurantajaksoin. Intensiivistä vaihetta kestää kahdeksan viikkoa, joten se vaatii aikamoista sitoutumista kaikilta. Ohjaajat opettavat menetelmän lapselle, vanhemmille, sisaruksille ja muille tärkeille ihmisille. Työskentely tapahtuu siten, että osa väestä katselee toispuoleisen peilin takaa lapsen ja pertsaajan toimintaa ja kaikki videoidaan. Oleellista on se, että puheen opettelu tapahtuu lapsijohtoisesti, eli tartutaan lapsen kiinnostukseen, otetaan siitä motivaatio yrittää sanoa jotain ja palkinnoksi yrityksestä lapsi saa haluamansa. Simppeliä, mutta ei ihan helppoa! Aikuisellekin tämä on kuitenkin palkitsevaa, koska harjoittelu tuottaa nopeita tuloksia.

Treeni viedään tietenkin kotiin heti kun mahdollista ja mietitään siellä sopivat tilanteet pertille. Ruokapöytä, iltatoimet, videon valinta tai muu vastaava tilanne voi olla otollinen. Usein pertti alkaa innostaa yhä enemmän ja sitä hyödynnetään yhä useammissa arjen tilanteissa. Ajattelutavan juurruttua mieleen sitä on yhä helpompi soveltaa arjen nopeasti vaihtuvissa tilanteissa. Hetkeen tarttuminen on kotikuntoutuksen suurimpia haasteita (väitän kokemuksesta) ja palkitsevimpia onnistuessaan.

Sanotaan nyt varmuuden vuoksi, että pertissä ei ole kyse ensinnäkään lapsen kiusaamisesta (vaikka saattaa kuulostaa siltä, kun jotain hannataan ja vaaditaan puhumisen yrittämistä), vaan hauskasta ja motivoivasta tavasta oppia. Jos lapsi tuntee itsensä kiusatuksi, oppiminen tuskin etenee, joten pertsailijan pitää olla tietysti herkkänä koko ajan. Toiseksi kyse ei ole myöskään siitä, että lapsi opetetaan pikkukeisariksi, joka saa aina kaiken haluamansa, kunhan ujeltaa jotain. Jos arvoisa lukija haksahti tämmöisiin mietteisiin, kannattaa miettiä uudelleen.

Olen tänään pertsaillut kotona vähän ja jummilaaremummi, se nappaa. Olemme toki intuitiivisesti harraneet vastaavaa ennenkin, mutta nyt osaan tehdä sitä järjestelmällisesti ja uudella innolla kuultuani, millaisia tuloksia PRT on tuottanut. Nyt osaan painottaa ennen kaikkea sitä, että homma on hauskaa. Ei pienintäkään pakon tai painostuksen aavistustakaan eikä kiristystä, vaan leikkiä, kivaa, kiitosta, hienoa ja mukavaa. Jos ei löydy mukavaa, ei yritetä myöskään puhua äännellen, vaan jätetään vaikean (ellei vaikeimman) asian opettelu parempaan hetkeen.

Onneksi Esikoisella on nykyään monta kiinnostuksenkohdetta ja hän osaa ilmaista haluamista. Näin ei todellakaan ole aina ollut. (Huh, kylmää, kun muistelee.) Aamupalalla tein pientä lämmittelyä. Hän halusi juoda kahvia (!) joten pyysin häntä sanomaan äännellen KAHVI. Esikoinen sanoi KA! Rhesus!!!! Olin pökrätä. Sama juttu leivän kohdalla: viittomisen lisäksi äännellen LE.

Myöhemmin hän halusi piirrättää minulla sekalaisia asioita. Hän toi minulle piirustuslaudan ja viittoi "piirtää", johon minä viitoin ja puhuin takaisin: "Joo piirretään, mitäs piirretään?" E. viittoi piirtämään kahvia ja minä pyysin sanomaan "piirtää" suulla, äännellen. (Kiittelin myös viittomisesta tietenkin, ettei vain tule mielikuvaa, että viittominen olisi huonompi kuin äännelty puhe). Jotain iintapaista tuli, joten otin heti laudan ja aloin piirtää. Sitten piirrettiin ties mitä ja aina pyysin häntä myös ääntelemään piirrettävää kohdetta. Joka kerran Esikoinen sai pinnistetyksi vähintään aavistuksenomaisesti jotain sinne päin. Pidän ensimmäistä tietoista villipertsailuamme menestyksenä! Jatkamme harjoituksia aina tilanteen tarjoutuessa.

Tulokset tuskin ovat villissä kotiversiossamme yhtä häikäiseviä kuin projektityössä saadut, mutta toistaiseksi näyttää mainiolta. Saattaa kuulostaa kaamealta, mutta en enää toivo paljon mitään mistään hankkeesta. Minulle riittää se, että työskentelyssä on potentiaalia ja itse harjoittelu on mielekästä yhdessäoloa. Jos olisin takertunut kaikkiin lupaavan oloisiin asioihin, pettymykset olisivat tähän mennessä musertaneet minut hautaan, joten tämä kevyesti ottaminen ja hetkestä ilakointi ovat välttämättömiä selviytymiskeinoja. Muut saavat toki hehkuttaa, itselläni on aina jalat maassa ja muistissa se, että kommunikaatio on kaikkein vaikeinta Esikoiselle!

Pidän täysin mahdollisena, että Esikoinen voi oppia puhumaan, kirjoittamaan tai viittomaan riittävän hyvin omiin tarpeisiinsa nähden ennen kuin täyttää kymmenen vuotta. Pidän mahdollisena sitäkin, että nykyinen pinne jatkuu pitkäänkin. En vain alistu jälkimmäiseen, vaan tehdään kaikkea, mikä tuntuu hyvältä. Eri kommunikaatiomenetelmät tukevat toisiaan ja mielekäs yhdessäolo, oppiminen, leikkiminen ja positiivinen palaute yrittämisestä sekä onnistumisesta ovat erittäin terveellisiä lapselle joka tapauksessa, joten mikään ei mene hukkaan, vaikka lapsi ei kesällä puhuisi kuin ruuneperi, vaan kuin viittova ruuneperin torttu.

Kiitokset mainioille Joensuun PRT-projektista vieraileville luennoitsijoille, nimeltään Jaana Ravattinen ja Merja Hyytiäinen. Lisätietoja suomalaisesta pertistä Honkalampi-säätiön kotisivuilta.

Jossain vaiheessa otamme kokeiluun myös CID-assosiaatiomenetelmä, mistä lisää myöhemmin.

11 kommentti(a):

Rita Maestra kirjoitti...

Viittova ruuneberin torttu! Hah hah haa. Kyllä sinulla leikkaa.

Kouluttaminen on minun alaani ja hyvin paljon samaa on minun työssäni aikuisten kielikouluttajana kuin tuossa sinun kuvailemassasi opettamisessa. Motivaatio ja hauskuus auttavat.

Hyvä kirjoitus!

PS Kirjoitin juuri kommenttia Minhin boksiin. Sitä jättäessani Kauran kommentti putkahti eteen. Olemme ennenkin käyneet siellä peräkanaa. Kot kot!

Jenni kirjoitti...

Luin just Torey Haydenin omaelämäkerrallisen kirjan "Hiljaisuuden lapset", missä sovellettiin juuri tuota palkitsemismetodia. Jännä, että heti törmäsin samaan aiheeseen.

Zepa kirjoitti...

Hyvin kerrottu hyvä juttu. Onnittelut!

Ohi Ammuttu kirjoitti...

Huhhuh ja vau! Hienoa!

Kaura kirjoitti...

Jaiks! Olipa mulla aikamoisia sammakoita tekstissäni, mutta yritin korjata ne. Näin käy, kun tohkeissaan kirjoittaa ja julkaisee ja juoksee uimahalliin :-)

Kot kot, Rita! Kun ajattelee, miten tärkeä asia motivaatio on yleensäkin kaikille, voi autistin motivaatiota hahmotella kertomalla tarpeen vaikkapa 50:llä tai sadalla. (Hankalaa arvioida näitä.) Motivaatiota ruokkimalla ja oppimisen nautintoa hehkuttamalla voisi kyllä saada tuloksia "ilmaiseksi", joten aina ihmettelen, miksi sitä ei käytetä enemmän oppilaitoksissa.

Jenni, palkitseminen jossain muodossa on melkein kaikessa autismikuntoutuksessa käytössä. PRT:ssä on se merkittävä ero, että se on lapsilähtöistä eikä kuntouttajalähtöistä toimintaa. Kuntouttajalähtöiset terapiat ovat myös hyviä, mutta PRT:n puheenoppimisvoima perustuu siihen, että motivaatio lähtee lapsesta eikä aikuinen yritä ulkoapäin virittää motivaatiota johonkin asiaan. Rankaiseminen ei yleensäkään ole oppimisen kannalta tehokas väline kenellekään, mutta autistille se on erityisen huono. Autistit eivät välttämättä pysty hahmottamaan yhteyttä rangaistuksen ja oman tekonsa välillä. Hei kääks, tästä aiheesta pitää tehdä vielä joskus oma polkkansa :-)

Kiitos Zeta-Jones ja Ohmygod :-) Saapiko teiltä tilata kannustuksia ja muistutuksia intomielestä, jos iskee uskonpuute? Maksan luonnossa pullakahvein!

makepeace75 kirjoitti...

Jee, hyvä Kauratsu ja Esikoinen! :o) Hienolta kuulostaa. Täällä pidetään painostamattomasti ja maltilla peukkuja. :o)

Elma kirjoitti...

Tämä oli aivan älyttömän ihana postaus ! Olen täällä peukut ja ukkovarpaat pystyssä ja tsempitän kuin mikäkin teitä!

Vähän ollaan Jennin kans samiksia. Mäkin luin just ton saman kirjan.

Kaura kirjoitti...

Ootte, kommentoijat, melki liian kivoja. Hinputti. Tuntuu vaan mahrottoman syrämellisen lämmittävältä, kun teitsit sinkoavat välittämystä erään pikkupoitsun ja hänen äireensä suuntaan tähän tapaan. (Onpa muukin perhe tässä plokissa saanut kokea hyviä etävibraatioita, mistä kiitokset.)

Niettä Meiksulle ja Elmikselle myös <3 <3 ja puskiaislallaa.

Liiolii kirjoitti...

Kiinnostava kirjoitus, pitääpä ottaa asiasta enemmän selvää. Oma hoitolapseni puhuu joitakin sanoja, kommunikointimielessä enimmäkseen ruokaan liittyviä. =)

irja kirjoitti...

Tuoreena 3-viikkoisena pertittäjänä oli ilo lukea tekstiäsi. Meidän keskimmäisemme on 9-v (vielä?) puhumaton vikkelä neitokainen, jota yritämme innostaa ääneen ilmaisun ihmeelliseen maailmaan. Olemme mukana projektissa, joten homma on ollut systemaattista. Tähän mennessä jo näin lyhyellä ajalla ääntely on lisääntynyt, tavumäärältään ja prosodialtaan osuvia sanahahmojakin tulee välillä ja katsekontakti on vahvistunut. Neitimme on lisäksi suuresti nauttinut lisääntyneestä yhdessäolosta ja huomiosta. Ennestään käytössä ovat olleet kuvat, joilla hän pyytää sujuvasti asioita, mutta vuorovaikutus katkeaakin sitten helposti lyhyeen, kun asia on hoidettu. Pertissä erikoisistakin mielenkiinnonkohteista saa rakennettua kivan ja kauemmin kestävän yhteisen leikin. Yksi parhaista Pertin puolista on mielestäni kuitenkin ollut se, että se on aidosti koko perheen - ja jatkossa myös tyttösemme koulun juttu! Esim. perinteisemmässä yksilöllisessä puheterapiassa taitaa harvoin istua koko perhe mukana ja ohjauskäyntejä lapsen muille hoitajille on niukanlaisesti. Kuten sanoit, kuntoutus on pitkällistä ja paljon harjoitusta vaativaa puurtamista, joten kaikkia lähi-ihmisiä tarvitaan sen tekemiseen. Voimia jatkoon ja iloista pertittämistä!

Kaura kirjoitti...

Irja, kiva kuulla Oikeaa Perttiä tekeviltä, millaista on! :-) Lähetin sähköpostia myös Jaana Ravattiselle, joka kehotteli kyselemään ja kertomaan kuulumisia. Huippista!

Sehän tässä pertittämisessä on niin hauskaa, kun se on heti kivaa touhua itse kullekin. Ja jos sen avulla vielä oppii äännellen itseään ilmaisemaan, aina parempi!

torstai, tammikuu 05, 2006

Riivaava hampurilainen viitottuna

"Haluaisitko oppia puhumaan?" kysyin tänään Esikoiselta. Olemme kotona, koska poikakin, yleensä terve kuin räyhäkkään immuunipuolustuksen saanut pukki, on saanut tämän #¤%&*n taudin ja yskänryskää öin sekä päivin. (Hänelle voi antaa 1,5 ml Cocillanaa yöksi, mikä on tehnyt heebosta uuden jäppisen. Yöuni se vain on hieno asia.) Kätevää sinänsä, että olikin jo minun vuoroni jäädä kotiin lapsenhoivaajaksi ja tässä samalla saan itsekin hoivata itseäni*). Esikoinen on melko rauhallinen kipeänä toisin kuin pikkusiskonsa (aka gorillalapsi). Lastenhuoneen yöllistä äänimaailmaa tähdittää nyt vauva Vaderin lisäksi Ryskäävä höyryveturi.

"Olet varmaan huomannut, että Tosikoinen oppii puhumaan koko ajan enemmän", tuumasin kysymyksen jatkoksi. Poika vaikutti mietteliäältä, joten jatkoin: "Sinäkin osaat puhua paljon viittomalla ja näyttämällä kuvia. Mutta muistatko kun sulle tuli kamalan paha mieli siellä hampurilaispaikassa? Sun hampurilainen tuli myöhässä ja se oli ehkä sun mielestä vääränlainen, ainakin jostain tuli kamalan surkea olo."

Esikoiselle tuli paha mieli, kun hän muisti tapauksen (white trash -perheenä kävimme Mäkkärillä hätälounaalla rillinhakureissulla viime viikolla, kun lapsista alkoi kuulua nälkävinkunaa ja siellä jotain epistä tapahtui pojalle). Jatkoin vielä: "Isä ja minä emme tiedä, mistä se paha mieli tuli. Olisi tosi hyvä jos osaisit kertoa meille." En tiedä, ymmärsikö hän asiani ydintä, mutta halasimme. "Katsos kun sulla on jokin pulma, niin haluaisimme isän kans auttaa. Me emme vain voi aina tietää, mikä se pulma on, jos sinä et osaa kertoa. Se on tosi kurja juttu sinulle ja meille."

Olen tietysti kertonut tätä asiaa monin eri tavoin, monta kertaa ja monissa yhteyksissä, mutta en ole varma, valkeneeko se täysin. Ehkä se ei voi valjeta kunnolla ennen kuin on kunnolla kokeillut. Tietysti viittomalla ja kuvia näyttämällä pääsee hajulle, mutta Esikoisen tapauksessa**) ne eivät ole kovin kehittyneitä kommunikaatiomuotoja. Hän harvoin osaa ilmaista pahan mielensä lähdettä siten, että ymmärtäisimme***), kertoa toiveistaan tai ajatuksistaan tai jutella. Uskon kuitenkin, että motivointi on yhtä tärkeää kuin ääntelyn, viittomien ja kirjoittamisen opettelu.

Samaan aikaan Tosikoisen puhumaanopettelu on tavattoman riemukasta puuhaa! Lapsi nauttii ja opettelemalla opettelee kieltä aamusta iltaan. Sanat ovat ilo. Lieveilmiönä kielenkäyttöömme on tullut uusia sanoja. Yritämme tietenkin lasten kuullen puhua kunnolla, mutta on kamalan houkuttelevaa puhua ushista (syli), kaa-kaa-kakusta ja Appia-appiasta (Teletapsa). Noin esmes. Ja jäljitellä niitä reppavia äänenpainoja, joilla sanat putkahtavat ilmoille. Ne nyt vain ovat niin mojovia, että tekee mieli tartuttaa osa siitä mojovuudesta itseen.

Esikoinen on myös vaivihkaa oppinut jotain suurta kommunikaatiopuolella! Hän sanoo nyt joo ja ei nyökkäämällä ja ravistamalla päätä! Huraa! Vieläkin on paljon tekemistä, että joot ja eit tulisivat kommunikaation toimimisen kannalta tarpeeksi usein ja nopsaan, mutta pienellä houkuttelulla vastaus usein tulee oikein adekvaatisti. Hittolainen, miten hienoja sanoja joot ja eit ovat! Ne auttavat kaikkea olemista simoottina! Suomessa nyökkäys ja päänravistus ovat ihan oikeaa kieltä, jota osapuilleen kaikki ymmärtävät.

Nyt yritämme kieli keskellä suuta saada Tosikoisen puhumaanoppimisen toimimaan positiivisena asiana myös Esikoiselle. Ydinjuttu lienee se, että pidämme viittomat mukana koko ajan molemmilla, ettei Esikoinen joudu äännellyn puheen taikapiirin ulkopuolelle. Pitäkää peukkuja!

*) Lupaan ja vannon, että menen iltapäivällä lääkärille esittelemään poskionteloitani. Se on jopa mahdollista, kun SP tulee kipeänä kotiin iltapäiväksi, kun ei pysy töissä enää pystyssä. Sairasta menoa ViPilässä!
**) Viittomakieli on tietenkin ihan täysi kieli kaikkine vivahteineen ja kuvakommunikaatiollakin moni pystyy ilmaisemaan itseään ihmeellisen monipuolisesti. Mutta ei onnistu meillä, ainakaan vielä.
***)
Joskus kuitenkin!

8 kommentti(a):

JohNanna kirjoitti...

Aarolla tulee toisinaan "ei" päätä pyörittämällä ja se jos jokin on ihan helpottavaa.

Äänteitähän tuolla piisaa vaikkakaan ei hirveän monipuolisia, mut tulee kuitenkin :)

Ja viittomista lamppu on kovassa käytössä. Lieneekö pojasta tuleva sähkömies :-D Tosi tarkkaan seuraa kyllä viittomia, mutta lamppua käyttää ite ainoastaan. Hiljaa hyvä tulee. Kait.

Ohi Ammuttu kirjoitti...

Peukkuja! Molempia ja pontevasti!

Lisäksi sairausemputus koko sakille ja lämmin/viileä (tarpeeton yliviivataan) kehotus elpailla.

Perso kirjoitti...

Älyttömän jännittäviä juttuja ja vaiheita. Oikeesti! :-))

pagisija kirjoitti...

Täällä on pystyssä kaksi peukkua ja neljä poisleikkaamatonta koirankannusta.

Tällaiselle itsekseen elelevälle puskabohheemihumanistille on muuten mahdottoman avartavaa ja ajatuksia herättävää (en nyt keksi parempiakaan sanoja) lukea perhe-elämästänne ja viestintähaasteistanne. Blogien parhaita puolia lieneekin juuri se, että ne vilauttavat maailmasta sellaisia puolia, joita ei muuten älyäisi olevan olemassakaan - tai jos älyäisikin, ei paljoa tulisi miettineeksi. Siis kiitos olkohon!

ulkosuomalainen kirjoitti...

Toivottelen kaikille sairaana oleville paranemista, jos ei pikaisesti niin ainakin hitaasti ja varmasti!
Meidän esikoinen on käyttänyt puhetta kommunikointikielenä (haloo, mitä ihmeen kapulakieltä minä itse käytän...)pienestä pitäen, mutta nuo tunnepuolen ilmaisut ovat olleet tosi vaikeita. Yksinkertaiset "en tykkää" ja "tykkáän" tulivat melko nopeasti, mutta oikeastaan vasta viime vuoden aikana alkoi jo vähän selitellä miksi ei tykkää tai miksi tykkää.
Kielenkehitys on mielenkiintoinen asia.

nipsu kirjoitti...

On ollut kiva lukea, kun olette pitäneet hyvää huolta jälkikasvustanne.

makepeace75 kirjoitti...

Ou jee! Hurjasti pidetään peukkuja täälläkin, että se jokin naksahtaisi kohdalleen ja motivaatio auttaisi. Vaikka vain muutaman sanan verran, niistäkin voisi olla jo suuri ilo. :o) Peukuilla pidetään myös sitä kieltä ihan keskellä suuta, ettei Esikoinen vain koe alemmuutta ja kieltäydy pontevasti koko savotasta.

Kaura kirjoitti...

Nanna, eikö vaan ole mahtavaa? Kantsii ehkä Aarollekin yrittää "joo"-sanaa jollain muulla kuin nyökkäyksellä alkuun, koska jos on yhtään vartalon koordinaatioon liittyviä pulmia, pään nyökkääminen voi olla tosi hankalaa hahmottaa! Esikoinenhan alkuun kopautti otsaansa, kun tarkoitti "joo" ja se oli motoriikan kannalta paaaaljon helpompaa kuin nyökkäys.

Ammu, tattis molemmista! Peukuista ja toivotuksista siis.

Perso, nää on :-) En aiemmin tajunnut kuin hämärästi, miten merkillistä on kommunikatsiooni ja kuinka monesta tilkusta koko hässäkkä on koottu.

Pagisija, just jotain tuontapaista toivonkin tarjoavani, pilkahduksia vähän erilaisesta elämästä. Semmoisista blogeista itsekin pidän, kuten myös kirjoista. Arvaas vain, miksi käyn uskollisesti lukemassa sinun blogiasi ;-) No, tietysti myös yleisemmän tason ajatukset kiinnostavat, mutta blogeissa ne ovat tarjolla usein henkilökontekstissa, joka tekee niihin oman maukkaan säväyksensä.

Ulkosuomalainen, siinä on niin mahdottomasti liikkuvia osia! Sitten on niitäkin, jotka puhuvat hirmu sujuvasti, mutta joiden kommunikaatio on vähän niin ja näin. Esim. he kysyvät samaa asiaa 500 kertaa eivätkä varsinaisesti ryhdy juurikaan vuorovaikutukseen jne. Vaikka tuntuukin kapulalta sanoa "kommunikoi puhumalla", se on tässä blogissa ihan asianmukaista kielenkäyttöä :-D Kun ne kerran ovat kaksi eri asiaa.

Kiitos, Nipsu, ystävällisestä kommentistasi myös ja Meikkuli, hyvin muotoiltu tuo pelkoni, jonka jätin rivienväliin, eli veikkosen alemmuudentunne on yksi juttu, jota tuossa pikkusiskon kielispurteissa (ja ylenpalttisessa söpöydessä) mietin.

Näitä juttuja puntaroin joka päivä, joten tänne blogiinkin niitä putkahtelee aika ajoin. On hienoa saada palautetta, koska välillä alkaa tuntua, että itsekseen miettiessä junnaavat samat jutut eikä pääse eteenpäin. Aiheesta bloggaaminen ja kommenttien saaminen tuntuu tuulettavan ajatuskonetta mukavasti! Kiitos siis teitsuleille mielenkiinnosta!

©2017 Autismi ja vaihtoehtoiset kommunikaatiotavat - suntuubi.com